En ole koskaan ollut penkkiurheilija missään lajissa. En sen puoleen aktiiviurheilijakaan, ellei lasketa muutaman vuoden lentopalloharrastusta teini-iässä kotikylässäni, lentopallopitäjä Orivedellä. Tamperelaisena pystyn kyllä kaikilta vaadittavaan minimiin, eli kertomaan kannatanko Ilvestä vai Tapparaa. Vastaus on Ilves, ollut jo lapsuudesta asti. Miksi Ilves? Mahdotonta jäljittää. Mikä lie satunnainen impulssi osunut sopivalla hetkellä tajuntaan. Pikkusiskolle osui Tappara-impulssi. Minulla on mieluisia ja mielekkäitä harrastuksia, mutta tuntui että tavalliseen, tapahtumaköyhään arkeen voisi mahtua jotain lisää. Penkkiurheiluun törmään tuttavapiirissä somen kautta harva se viikko. Facebook-feediin pukkaa kavereilta selfietä joukkuehuivi kaulassa Torinosta, Tukholmasta, Hullista tai jostain jonne on taas kerran lähdetty elämään kotistadionin hurmaa. Pystyn ymmärtämään, tai ainakin kuvittelemaan, sellaisten kokemusten säväyttävyyden. Huippujalkapallohan voisi ollakin, ajat