8. ja viimeinen osa: Mihin jäi malariamoskiitto?
FC St. Paulin kauden viimeinen kotiottelu Hampurissa. Olen menossa katsomaan sitä.
Vain kahdeksan kuukautta aiemmin en olisi voinut kuvitella että kirjoittaisin tuollaiset rivit. En ollut kuullutkaan FC St. Paulista, ja ajatus siitä että lähtisin Saksaan katsomaan jalkapallo-ottelua olisi tuntunut huvittavan kaukaahaetulta.
Vain kahdeksan kuukautta aiemmin en olisi voinut kuvitella että kirjoittaisin tuollaiset rivit. En ollut kuullutkaan FC St. Paulista, ja ajatus siitä että lähtisin Saksaan katsomaan jalkapallo-ottelua olisi tuntunut huvittavan kaukaahaetulta.
Mutta tässä sitä seistään, aukiolla Millerntor-Stadionin edustalla, ja huomaan että alkaa olla nälkä. Parasta syödä ennen matsia, ei tarvitse sitten tauolla harhailla oudolla stadionilla kolmenkymmenentuhannen ihmisen joukossa.
Aukiolla on kolme ruokakärryä: bratwurstia, fish & chipsiä ja vegaania. Vain viimeksimainitulle on jonoa, siirryn silti sinne.
 |
| Sori, rajaus taas päin seiniä. |
Listalla on pari burgerivaihtoehtoa sekä curry vurstia (kyllä, kirjoittavat sen noin) ja seitankebabia. Tilaan "Cheesy One" -burgerin ja maksan kassapojalle.
"Mikä eläin", hän kysyy.
Ööh… anteeksi kuinka?
Poika joutuu selittämään: "Katsos, meidän ruokien takia ei ole tarvinnut tappaa yhtään eläintä. Mutta jos sun pitäisi tappaa joku eläin ruokasi eteen, mikä se olisi? Sano joku niin saat sillä annoksesi kun se on valmis."
"Nyt
heitit pahan", tuskailen. "Ööö… "
Poika auttaa: "Ei sen tarvitse olla mikään iso. Joku hyönteinenkin kelpaa."
"Okei... laitetaan vaikka… hmm… malariamoskiitto!"
Tilaus tehty. Odotellaan. Pari tyttöä värkkää annoksia, ja niiden valmistuttua huikataan
eläinpolon nimi tilaustaan kärkkyville, joita on edelleen aika monta.
"Kiwi!"
Kolmekymppinen aika vahvasti tatuoitu nainen kiiruhtaa tiskille hakemaan curryvurstinsa.
"Leopardi!" Siinä meni kebab-kippo alakouluikäiselle pojalle.
Aurinko paistaa,
peli alkaa kohta, ruokaa tulossa, fanituotekioskista selän takaa kaikaa Clashin
"White Riot". Elämä hymyilee. Minuakin hymyilyttää.
"Yksisarvinen!"
Kaikkia eläimiä en
tunnista: ei riitä muinainen koulusaksa kuullun ymmärtämiseen. Katson kelloa:
pelin alkuun vartti. Pitäisi löytää oma paikkakin vielä.
"Tiikeri!" (Hei... tiikerintappaja tuli minun jälkeeni! Epistä!)
"Hevonen!"
"Sammakko!" (Ei vieläkään! Melkein kaikki muut on jo saaneet! Mikä mättää??)
"Kenguru!"
Ei hitto. Nyt on
pakko kysyä tiskiltä: onkos malariamoskiitto vielä työn alla?
Tytöt katselevat
tilauslappuja, ei osumia. Hämmennystä. Mikä se sun malariamoskiitto olikaan?
Kotvan päästä vihdoin saan juustoburgerin kouraan ja alan ahmia. Se on oikein herkullinen, mutta nyt ei ehdi nautiskella. Mätän burgerin naamaan ja kiiruhdan portille. Turvatarkastus, heppu taputtelee vartalon, tarkistaa silmälasikotelonkin, sitten käytävään. Missä on H3?
Yleisömeren kohina kaikuu pitkässä betonikäytävässä. Sitten kuuluu ensimmäinen syvä "DONGGGG!" Hells Bells! St.Paulin sisääntulobiisi! Se lähti jo soimaan! H3 täytyy olla
tuolla toisessa päässä, sinne siis.
Kun vihdoin löydän
oman paikkani, peli on jo käynnissä. Tästä se lähtee!
Bochumin faneja on vain murto-osa, mutta ne hoilaavat antaumuksella ja taukoamatta kannustuslaulujaan vasemmalla puolellani; oikealta ja edestä kakofonian täydentää kotiyleisön yhtä katkeamaton loitsunta, jota ultrien päädyssä "kapellimestarit" ohjaavat.
Bochumin faneja on vain murto-osa, mutta ne hoilaavat antaumuksella ja taukoamatta kannustuslaulujaan vasemmalla puolellani; oikealta ja edestä kakofonian täydentää kotiyleisön yhtä katkeamaton loitsunta, jota ultrien päädyssä "kapellimestarit" ohjaavat.
 |
| Mats Møller Dæhli menossa juonimaan vapaapotkua |
Peli imaisee mukaansa, kohahdan muiden mukana
maalitilanteille ja hyville avaussyötöille, pudistan päätä ja siunailen kun meidän puolustuspää haparoi, protestoin puoliääneen Bochumin ilmiselvää käsivirhettä jota ei
vihelletä. Vihellykset tosin eivät muutenkaan kuulu vellovan äänimeren yli.
*** *** ***
Olisin päättänyt mielelläni tämän blogin euforisiin kuviin ja tunnelmiin joissa meidän pojat mättävät pari upeaa maalia, yleisö räjähtää pähkinöiksi ja me hoilattaisiin "woo-hoo!" (Blurin Song 2, meidän maalibiisi) ja sitä rataa.
Mutta toiveet ovat yhtä, todellisuus toista. Maaleja ei päästy hoilaamaan, koska kumpikaan joukkue ei himoinnut niitä tarpeeksi. Meillä nousuhaaveet olivat menneet jo muutama ottelu aiemmin, Bochumilla panosta oli vieläkin vähemmän. Nollapelistä ei jäänyt juuri kotiin kerrottavaa.
Mutta eiväthän maalit kaikkea merkitse – eikä välttämättä itse ottelukaan.
Se on helppo uskoa. Tykkään itsekin atmosfääristä, jossa huudellaan eläimiä vegenakkikioskilla punkin soidessa. Tykkään kaupunginosan atmosfääristä, jossa pannaan näin pöljiä kylttejä pubin edustalle "houkuttelemaan" asiakkaita:
Ja kyllähän minä, pystymetsästä penkkiurheilijaksi päätyneenä, tykkäsin myös itse stadionin atmosfääristä, minulle kirjaimellisesti ennenkokemattomasta, yhtenä kaikkiaan 29 654:stä katsojasta.
Joukkueurheilussa on se lohdullinen puoli, että vaikka nyt ei voitettaisi tai menestyttäisi, aina tulee uusi kausi jolloin kaikki on taas mahdollista.
Sitä paitsi Hampurin ja monen muun kaupungin jalkapallossa – ja vaikka Tampereen jääkiekossa – on aina paitsi meidän joukkue, myös se toinen. Millerntorilla riittikin vielä jännitettävää, vaikka meidän peli oli jo loppunut.
PA:sta alettiin kuuluttaa muiden 2. Bundesliigan otteluiden tuloksia. Ne tulivat myös valotaululle.
"Sandhausen–Bielefeld: null–drei."
"Erzgebirge Aue–Fürth: eins–eins."
Vielä viisi muuta. Pieni tauko. Stadion hiljeni jännittyneeseen odotukseen. Viimeisenä:
"Paderborn–Hamburger Sport-Verein...... VIER–EINS!!"
Millerntor-Stadion repesi riemuun! Melkein kuin oltaisiin itse voitettu!
HSV sai sanoa hyvästit sarjanousulle! Ensi kaudellakin siis derbyt tiedossa, ja revanssi viimeisestä, eikö niin!
*** *** ***
Olenko minä nyt siis FCSP:n fani, futisfani?
Määritelmäkysymys. Jos fani on sellainen joka "elää ja hengittää" jalkapalloa, en tietenkään, miten voisinkaan, pystymetsästä kypsällä iällä kömpineenä. Ja jos fanius on samanmielisen ihmismassan voimasta juopumista, hyppimistä ja hoilaamista, en ole sitäkään. Ainakaan vielä pitkään aikaan.
Mutta jos faniuteen riittää sympatia, myötäeläminen, tunteiden kokeminen ja joukkueen puolesta jännittäminen – sitten olen. Ehdottomasti.
Peli oli päättynyt, mutta Millerntorin yleisö ei lähtenyt valumaan stadionilta. Kotijoukkue aloitti kunniakierroksen kentällä ja me nousimme seisomaan.
Ja kyllä, rintaan läikähti mukavan pörröinen olo kun You'll Never Walk Alone lähti soimaan, pelaajat kentällä taputtivat meille ja me taputimme heille.
Kyllä, tulisin tänne uudestaan.
Seremoniat olivat ohi. Meitä saatteli Sankt Paulin iltaan vielä valkealla valotaululla viipyilevä viimeinen viesti:
*** *** ***
Olisin päättänyt mielelläni tämän blogin euforisiin kuviin ja tunnelmiin joissa meidän pojat mättävät pari upeaa maalia, yleisö räjähtää pähkinöiksi ja me hoilattaisiin "woo-hoo!" (Blurin Song 2, meidän maalibiisi) ja sitä rataa.
Mutta toiveet ovat yhtä, todellisuus toista. Maaleja ei päästy hoilaamaan, koska kumpikaan joukkue ei himoinnut niitä tarpeeksi. Meillä nousuhaaveet olivat menneet jo muutama ottelu aiemmin, Bochumilla panosta oli vieläkin vähemmän. Nollapelistä ei jäänyt juuri kotiin kerrottavaa.
Mutta eiväthän maalit kaikkea merkitse – eikä välttämättä itse ottelukaan.
"A lot of people come here for the atmosphere, not for the game."Niin totesi Günther, ystävällinen vierustuolin heppu jonka kanssa hiukan jutustelin pelin tuoksinassa.
Se on helppo uskoa. Tykkään itsekin atmosfääristä, jossa huudellaan eläimiä vegenakkikioskilla punkin soidessa. Tykkään kaupunginosan atmosfääristä, jossa pannaan näin pöljiä kylttejä pubin edustalle "houkuttelemaan" asiakkaita:
Ja kyllähän minä, pystymetsästä penkkiurheilijaksi päätyneenä, tykkäsin myös itse stadionin atmosfääristä, minulle kirjaimellisesti ennenkokemattomasta, yhtenä kaikkiaan 29 654:stä katsojasta.
Joukkueurheilussa on se lohdullinen puoli, että vaikka nyt ei voitettaisi tai menestyttäisi, aina tulee uusi kausi jolloin kaikki on taas mahdollista.
Sitä paitsi Hampurin ja monen muun kaupungin jalkapallossa – ja vaikka Tampereen jääkiekossa – on aina paitsi meidän joukkue, myös se toinen. Millerntorilla riittikin vielä jännitettävää, vaikka meidän peli oli jo loppunut.
PA:sta alettiin kuuluttaa muiden 2. Bundesliigan otteluiden tuloksia. Ne tulivat myös valotaululle.
"Sandhausen–Bielefeld: null–drei."
"Erzgebirge Aue–Fürth: eins–eins."
Vielä viisi muuta. Pieni tauko. Stadion hiljeni jännittyneeseen odotukseen. Viimeisenä:
"Paderborn–Hamburger Sport-Verein...... VIER–EINS!!"
Millerntor-Stadion repesi riemuun! Melkein kuin oltaisiin itse voitettu!
HSV sai sanoa hyvästit sarjanousulle! Ensi kaudellakin siis derbyt tiedossa, ja revanssi viimeisestä, eikö niin!
*** *** ***
Jälkisanat: mitä jäi ihmiskokeesta käteen?
Tyhjästä aloitin joskus alkutalvesta, nyt ollaan tässä. Eli missä?Olenko minä nyt siis FCSP:n fani, futisfani?
Määritelmäkysymys. Jos fani on sellainen joka "elää ja hengittää" jalkapalloa, en tietenkään, miten voisinkaan, pystymetsästä kypsällä iällä kömpineenä. Ja jos fanius on samanmielisen ihmismassan voimasta juopumista, hyppimistä ja hoilaamista, en ole sitäkään. Ainakaan vielä pitkään aikaan.
Mutta jos faniuteen riittää sympatia, myötäeläminen, tunteiden kokeminen ja joukkueen puolesta jännittäminen – sitten olen. Ehdottomasti.
Peli oli päättynyt, mutta Millerntorin yleisö ei lähtenyt valumaan stadionilta. Kotijoukkue aloitti kunniakierroksen kentällä ja me nousimme seisomaan.
Ja kyllä, rintaan läikähti mukavan pörröinen olo kun You'll Never Walk Alone lähti soimaan, pelaajat kentällä taputtivat meille ja me taputimme heille.
Kyllä, tulisin tänne uudestaan.
Seremoniat olivat ohi. Meitä saatteli Sankt Paulin iltaan vielä valkealla valotaululla viipyilevä viimeinen viesti:
Kaikkea hyvää, jätkät!
Kommentit
Lähetä kommentti